Olen tähän asti välttynyt lukemasta Pottereita, mutta nyt päätin vilkaista, mistä ilmiössä on kyse. Ensimmäinen Potter-kirja on ihan viihdyttävä ja vauhdikas lastenkirja, tosin hieman mustavalkoinen asetelmiltaan ja yksinkertainen ilmaisultaan. Kirjan hyvikset ovat tosi kivoja ja heiltä asiat onnistuvat, pahikset taas tosi ikäviä tyyppejä, jotka epäonnistuvat juonissaan, on sitten kyseessä huispaus tai manan majoilta palaaminen. Kuulemma jatko-osissa tarinaan tulee syvyyttä, jota kyllä tosiaan ensimmäiseen kirjaan kaipaisinkin.

Ehkä olen kyyninen tai sitten olen ollut liian kauan Potter-krääsän ympäröimänä, mutta jotkut kirjan jipot kärsivät siitä, että ne vaikuttavat turhan laskelmoiduilta. Voisi melkein alleviivata kohtia, joista saa hyvää oheiskrääsää kaupan hyllylle: Nimbus 2000 -luuta, oudonmakuiset jellybeanit, kuuluisat velhot -keräilykorttisarja..

Kirjassa hämmästytti hieman Potterin maailman epäreiluus. Tylypahkan opettajakunta ottaa ja antaa pisteitä eri henkilöille ja ryhmille täysin mielivaltaisesti, mikä lopussa pelastaakin hyvikset kärsimästä nöyryyttävää häviötä.

Tähän mennessä en ole kovin vaikuttunut, mutta ehkäpä luen ne loputkin sarjan kirjat ennen varsinaista arviota. Epäilemättä en enää ole kohderyhmää, mutta toisaalta Potterien on sanottu sopivan aikuisillekin. Vielä en ole siitä vakuuttunut. Lapsenakin olisin todennäköisesti mieluummin tarttunut Sormusten herraan, vaikka Rowlingin sisäoppilaitosvelhot olisivatkin olleet jo valikoimassa.