Bovan kirjassa avaruusaluksellinen kliseitä matkaa punaiselle planeetalle. Mukana:
  •  urhea ja henkistynyt alkuperäisamerikkalainen retkikunnan johtaja
  • ärsyttävä ja itsetietoinen rikkaan perheen kultapoika
  • seksikäs intialainen naispsykologi
  • "tavallisen näköinen" venäläinen kosmonauttinainen, jolla on taipumusta byrokraattisuuteen ja huumorintajuttomuuteen
  • brittitutkija, jonka sanavarastoon kuuluvat "blimey" ja "bloody"
  • karhumainen insinööri, jolla on itsetunto-ongelma
  • ghettojen latinokasvatti, joka on kiskonut itsensä tossunnauhoista huipulle
  • ilmeetön japanilainen, jonka täytyy pelastaa perheensä kasvot
Henkilöhahmot ovat siis kuin huonosta tv-sarjasta. Entäpä juoni sitten? No, se ei edisty. Kirja on todella hidastempoinen, vaikka siitä onkin onneksi jätetty pois koko kuukausia kestävä matkustaminen maapallolta Marsin kamaralle. Retkikunta rapsuttelee geologisia näytteitä, ajaa marsautolla, vastaa sähköpostiin ja harrastaa irtosuhteita. Jännityselementteinä mukaan on tungettu sabotaasiepäilyjä ja pari vaaratilannetta. Pääjuonen kannalta oleellinen elementti, Marsin muinaisen elämän tutkiminen, jää isossa osassa kirjasta sivuosaan ja vihdoin keskeiseen asemaan päästyään lässähtää lopulta täysin.

Henkilöiden niinsanottu kehitys tapahtuu siten, että kirjan pahiksesta tuleekin lopussa yllättäen ihan kiva kaveri, ja kiltti hiirulainen osoittautuu yllättäen ilkeäksi sabotööriksi. Pakollinen romanssikin on toki mukana. Kirjan naishahmoista kertoessaan Bova muistaa aina kuvailla, mitä heillä on milloinkin päällään (tämä vaikuttaa joskus aiheuttavan hankaluuksia, koska yleisesti ottaen kaikki pitävät tukikohdassa haalareita, mutta Bova on kehitellyt naisellisia lisäosia astronauttien tylsiin asusteisiin), ja miten heidän hiuksensa ovat. Miesten kohdalla tätä ei toki tapahdu.

Minulla oli sellainen muistikuva, että olisin joskus vuosia sitten lukenut hyvää Bovan scifiä. Alan uskoa, että muistan väärin.