Tylerin kirjat ovat jotenkin surumielisiä ja elämänoloisia ja hieman ahdistavia. Ainakin joskus. Niissä tuntuu aina olevan kyse sellaisista mahdollisuuksista, jotka on menetetty, ja tilaisuuksista, joihin ei tartuttu. Sitten seuraa kymmenien vuosien katumus, ja entä jos. Mutta ei masentuneesti, vaan haikeasti. Tässä kirjassa suosikkihenkilöni on Ezra, jota vaivaa melkoinen inertia.

Kyse on siis perheestä. Perheeseen kuuluu äiti Pearl, pojat Ezra ja Cody, tytär Jenny sekä isä, joka on vuosia sitten lähtenyt, ja läsnä vain tyhjänpäiväisissä kirjeissä kaukaa. Veljesten välillä vallitsee yksipuolinen veljeskateus; Cody epäilee veljeään vainoharhaan asti. Jenny jää irralliseksi. Osa tarinaa kulkee lasten keski-iässä, osa taas lapsuudessa.

Tylerin teksti on kauhean kaunista.