Moazzam Begg on birminghamilainen brittimuslimi, joka vietti kolme vuotta vankeudessa, ensin Afganistanissa ja sitten Guantanamossa amerikkalaisessa gulagissa. Hänet pidätettiin Pakistanissa, minne hän oli perheineen paennut matkalta Afganistanista USA:n pommitettua maata. Beggille ei koko pidätysajan aikana selvinnyt, mistä häntä tarkkaan ottaen epäiltiin, tosin vankeuden loppuaikoina hän kuuli huhuja asiasta (sekä kesyjä: Al-Qaiidaan liityvän järjestön rahoittaminen että villejä: miehittämättömien, biologisilla aseilla lastattujen sotilaskoneiden lennättäminen päin parlamenttitaloa). Begg vapautettiin ilman syytteitä vuonna 2005.

Joko Begg tai sitten hänen kirjoittaja-avustajansa osaa kirjoittaa eläväistä tekstiä, joka tempaa lukijan mukaansa. Hän ei vaikuta katkeralta, eikä vuodata vihaa vangitsijoitaan kohtaan, mutta ei myöskään väitä ymmärtävänsä näiden toimia. On vaikea kuvitella, että itse selviäisin noin hyvin, jos joku eristäisi minut vuosiksi perheestäni ja maailmastani, kiduttaisi, uhkailisi, ja lopulta viskaisi pois ilman selitystä tai anteeksipyyntöä.

Kirjan ehkä mielenkiintoisinta antia ovat Beggin vankitovereiden kuvaukset. Vanginvartijoista suurin osa näyttää olevan kovin nuoria ja kovin yksinkertaisia. Kirjan mukaan iso osa heistä vaikuttuu Beggistä kovasti; jäin pohtimaan, oliko tämä todellista vai kasvattiko Begg mielessään ainoiden ihmiskontaktiensa merkitystä ja näki siksi vanginvartijoiden suhtautumisessa ja toimissa sellaisia motiiveja, joita niissä ei välttämättä ollut.